Historia - Valokuvan puolesta 50 vuotta

Valokuvauksella on tärkeä yhteiskunnallinen rooli. Nykyaikainen tietoyhteiskunta ja siihen olennaisena osana kuuluva uusi teknologia ovat entisestään vahvistaneet tätä asemaa. Valokuvien käytön lisääntyminen on tuonut haasteita saada ihmiset ymmärtämään kuvien sisältöä paremmin. Finnfoton toiminnassa on aina ollut tavoitteena valokuvan ymmärryksen ja arvostuksen lisääminen. Hannu Hautala Helsingin kirjamessuilla 2012 Finnfoton ja Kopioston yhteisosastolla. Kuva Pekka Punkari.

Kirjoittaja: Leena Saraste

Sodan jälkeiset vuodet merkitsivät niukkuuden aikaa. Talouden uudelleenrakennus ja sotakorvaukset olivat etusijalla ja maahantuontia säännösteltiin. Valokuva-alan tuonti jäi 1946 puoleen sotaa edeltävästä. Valokuvaajien tai valokuvauksen harrastajien kalusto- ja materiaaliongelmat eivät olleet kovinkaan keskeisiä, kun pulaa oli lähes kaikesta. Kokonaan alan tuontisäännöstelystä luovuttiin vasta 1957.

Valokuvaamoille sotavuodet olivat olleet vilkasta toimeliaisuuden aikaa. Valokuvat merkitsivät pysyvyyttä, muistoja, jotka haluttiin tallettaa. Useat valokuvaajat olivat sodan aikana toimineet TK-kuvaajina ja kouliintuneet samalla reportaasien tekoon. Sodan jälkeisinä vuosina alalla alkoi selvä erikoistuminen. Kun valokuvaamot ennen sotia olivat tuottaneet kuvia henkilöasiakkaiden lisäksi monipuolisesti lehdille, yrityksille, kaikenlaisille asiakkaille, valokuvaajista tuli nyt lehtikuvaajia, mainoskuvaajia, teollisuuskuvaajia. Jopa valokuvaamoissa tapahtui erikoistumista, kun osa kuvaamoista keskittyi nimenomaan muotokuvaukseen.

Valokuvaharrastus ja taiteellisen itseilmaisun vaaliminen olivat kulkeneet sotavuosien läpi kameraseurojen harvakseltaan kokoontuessa jäsenistön ollessa pääasiassa rintamalla. 1950-luvun puolivälin jälkeen harrastustoiminta alkoi hitaasti vilkastua ja pääsi seuraavalla vuosikymmenellä todella vauhtiin. Keskeinen harrastajaliikkeen veteraani Arvi Hanste kirjoitti 1956 erityisen onnistuneen, Galerie Hörhammerilla pidetyn Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttelyn jälkeen kuinka suotavaa olisi, että ainakin Helsingissä voitaisiin joka vuosi pitää valokuvanäyttely.

Valokuvaaja nousee esiin

Valokuvaajien asema ja arvostus kohentui myös Suomessa 1950-luvun kuluessa. Suurten kansainvälisten kuvalehtien jättimäiset levikit nostivat valokuvaajat tekijöinä julkisuuteen, elokuvateollisuudesta tuttu tähtimyytti glorifioi arkisen journalismin puurtajia. Julkisuuden hahmojen kuvaajiin tarttui myös mallien tähtisumua. Englannin prinsessa Margaret meni naimisiin valokuvaaja Anthony Armstrong-Jonesin kanssa, ja USA:n presidentin puoliso Jackie Kennedy oli toiminut journalistina ja esiintynyt kuvissa iso kamera ja salamalaite rinnoillaan.

Historialliseen menestykseen yltänyt valokuvan maailmannäyttely ”The Family of Man” oli esillä Helsingin taidehallissa 1959 ja todisti vastaansanomattomasti valokuvan kerronnallisista ja taiteellisista mahdollisuuksista. Näyttely muokkasi niin kuvantekijöiden kuin yleisön käsityksiä siitä, mitä valokuva voi olla. Voimakkaimmin vaikutukset näkyivät kuvajournalismissa. Aikakauslehdet Apu, Suomen Kuvalehti, Viikkosanomat ja muut nostivat valokuvat uudella tavalla keskeiseksi sisällöksi. Samalla valokuvaajat tuotiin niminä toimittajien rinnalle.

Valokuvan yleinen arvostuksen kasvu sekä lisääntynyt vapaa-aika ja elintason nousu loivat edellytyksiä valokuvaharrastuksen suosiolle. Kameraseuroissa opeteltiin kuvaamisen taitoja, keskusteltiin valokuvailmaisusta ja taidevalokuvauksesta. Useat valokuvaajat saivat ensioppinsa harrastajina ja kasvoivat sitä kautta ammattiin.

Erikoistuva ja monipuolistuva valokuva-ala

Kehityksen myötä järjestökenttä monipuolistui. Harrastajien yhdistykset Amatörfotografklubben i Helsingfors, Kameraseura ja valtakunnallinen Suomen Kameraseurojen Liitto olivat perinteisesti koonneet yhteen niin alan ammattilaiset kuin harrastajat keskustelemaan ja hiomaan ilmaisullisia ja teknisiä taitojaan. Valokuvaamoja edustaneen Suomen Valokuvaajain Liiton rinnalle syntyneet uudet yhdistykset Suomen Lehtikuvaajat sekä Suomen Mainosvalokuvaajat todistivat alalla tapahtuvaa kehitystä. Kenttä oli hajanainen, ja samat vanhat ongelmakysymykset mm. valokuvien hinnoittelusta ja oikeudesta toimia ammatinharjoittajana hiersivät keskinäisiä välejä. Omien etujen vaaliminen, erot järjestökentässä tuntuivat hetkittäin yhteisiä etuja suuremmilta.

Näyttelyitä ei juuri ollut, mutta valokuvia näkyi kaikkialla. Niiden tekijät vain olivat näkymättömiä. Nimen esiintyminen kuvan yhteydessä oli poikkeus, vaikka laki oikeudesta valokuvaan edellytti kuvaajan mainitsemista ”kuten hyvä tapa vaatii”. Kuvien tekijöillä oli hyvin vähän oikeuksia. Suomen Valokuvaajain Liiton puheenjohtaja Otso Pietinen piti kuvaajien heikkoja oikeuksia jatkuvasti esillä Suomen valokuvaaja -lehden pääkirjoituksissa. Tekijänoikeuden sijasta oli ”Laki oikeudesta valokuvaan”, joka määritteli valokuvan asemaa ja antoi tilaajalle osin vahvemmat oikeudet kuin kuvaajalle.

Tekijänoikeuskysymyksen käsittelyn yhteydessä oivallettiin, että suojan kuville sai vain, mikäli ne katsottiin itsenäisiksi teoksiksi. Sellaisia tekemään vaadittiin ihminen, taitaja ja taiteilija. Taloudelliset intressit veivät siten myös valokuvausta ja sen koulutusta taiteen suuntaan.

Taidehallinto uudistuu

Uuden taidehallinnon luominen oli keskeinen ja pakottava tekijä, joka sai valokuvaajat ajamaan yhteiseksi ymmärtämäänsä etua. Lauri Ahon komitea jätti mietintönsä taidehallinnosta 1965. Myöhemmin uudistustyötä jatkoi eteenpäin Arvo Salon komitea. Suuri kysymys oli, ovatko kyseessä taiteilijat, taiteilijajärjestöt – vai ammatinharjoittajat ja heidän etujärjestönsä. Ketkä valokuvaajista olisivat oikeutettuja ammattitaiteilijoina edustamaan alaa? Kirjailijoilla, taidemaalareilla, kuvanveistäjillä, näyttelijöillä oli omat ammattitaiteilijoiden järjestönsä. Taidemaailman uusilla tulokkailla, elokuva- ja valokuva-alalla ei niitä ollut. Puhuttiin elokuvateollisuudesta tai valokuvaajat vertautuivat käsityöammatteihin. Mutta ettäkö taidetta? Ongelma ratkaistiin yhdistämällä taidemaailman tulokkaat kamerataide-käsitteen alle. Kameraseura oli julkaissut 25-vuotisjuhlakirjan Kameran taidetta vuonna 1946. Kirjan johdannossa ”Kamerataide meillä ja muualla” Kameraseuran puheenjohtaja Santeri Levas arvioi laajasti valokuvan ilmaisullisia ominaispiirteitä ja tuli samalla luoneeksi käsitteen, jonka alle oli kätevää yhdistää uudet taidemuodot.

Taidehallinnon uudistus perustui vertaisarviointiin, eri taiteenaloja edustaviin taidetoimikuntiin. Elokuvan kylkiäisenä, osana kamerataidetta valokuvaajat otettiin valtion taidehallinnon piiriin. Edustajan ensimmäiseen kamerataidelautakuntaan 1965–67 sai Suomen Valokuvaajain Liitto, joka asetti tähän Otso Pietisen. Hänelle tuli epäkiitollinen tehtävä toimia valokuvan ainoana äänenä, kun valtion taidehallinto haki vasta muotoaan. Pietinen kirjoitti Valokuvaaja-lehden pääkirjoituksessa 1.12.1965:

”–maamme valokuvauksella on vihdoinkin kaikki perustavat edellytykset kehittyä nykyaikaisena taidemuotona kansainvälisestikin korkeimmalle mahdolliselle tasolle.”

Suomen Valokuvaajain Liitosta käytettiin nimitystä ’valtakunnallinen ammattiliitto’. Sääntöjen mukaan jäseniksi oli hyväksytty ainoastaan itsenäisinä yrittäjinä toimivat valokuvaajat. Toisen palveluksessa olevat valokuvaajat jäivät näin yhdistyksen ulkopuolelle. Tilanne oli kestämätön. Pietinen ajoi sääntömuutoksen, jonka mukaan kaikki toimeentulonsa valokuvaajina hankkivat Suomen kansalaiset voitiin hyväksyä jäseniksi. Vuonna 1965 voimaan tullutta muutosta Otso Pietinen perusteli nimenomaan taidehallinnon uudistuksella. Muiden taiteilijajärjestöjen tapaan myös valokuvaajille haluttiin yhtenäinen rintama.

Kuka edustaa valokuvataidetta?

Suomalainen valokuvakenttä oli myllerryksen tilassa. Osa lehti- ja mainoskuvauksen alueella työskentelevistä valokuvaajista kuului Suomen Valokuvaajain Liittoon, osa ei. Uudet lehtikuvaaja- ja mainoskuvaajajärjestöt tuntuivat paremmin vastaavan alalla työskentelevien odotuksia. Maan kameraseurat olivat syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet taiteellisen valokuvauksen ympärille. Huomattavalla osalla ammattilaisista oli lähtökohtansa nimenomaan valokuvaharrastuksessa. Kuka oli siis oikeutettu edustamaan valokuvaa taidehallinnossa?

SVL:n jäsenistössä oli monia, jotka saivat toimeentulonsa muusta kuin varsinaisesta valokuvauksesta. Hää-, rippi- ja passikuvausten ohessa hoidettiin materiaali- ja välinemyyntiä, amatööritöiden välittämistä suurlaboratorioille. Puheen taiteesta tai jopa valokuvaajien tekijänoikeuksista on täytynyt kuulostaa kovin etäiseltä.

Otso Pietinen ymmärsi ongelman. Hän oli osallistunut vuosien ajan aktiivisesti helsinkiläisen Kameraseuran toimintaan mm. kouluttajana ja keskustelijana. Uusi rakenteilla ollut valtion taidehallinto pyrki kuitenkin organisoimaan taiteen ammattilaiset. Pietisen tavoitteena oli yhdistää ammattialaa Suomen Valokuvaajain Liittoon yhtenäiseksi keskusjärjestöksi.

Hallinnon uudistuksen myötä taidealakohtaiset lautakunnat muuttuivat taidetoimikunniksi. Uuteen kamerataidetoimikuntaan 1968–70 valokuvaajien edustajaksi nimitettiin Matti A. Pitkänen. Pitkänen työskenteli mainosvalokuvaajana. Hän oli toiminut myös aktiivisesti Kameraseurassa mm. puheenjohtajana 1964–65 eli samaan aikaan, kun taidehallintoa uudistettiin.

Kamerataidetoimikunnan jäsenyyden arvovallalla Matti A. Pitkänen ryhtyi ajamaan hajanaista järjestökenttää yhteen. Pietisen ja Pitkäsen tavoin kaikki myönsivät, että yhteisiä tavoitteita oli enemmän kuin keskinäisiä ongelmia. Lopullisena piiskurina toimi taidehallinnan uudistus, joka näytti jättävän valokuvaajille toiminta-avustuksista ja apurahoista vain orpopojan osan. Tarvittiin joukkovoimaa asian muuttamiseksi. Pitkänen katsoi paremmaksi aloittaa puhtaalta pöydältä kuin korjata vanhoja rakenteita.

Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunnan perustamiskirja allekirjoitettiin 30.5.1968. Vasemmalta valtion kamerataidetoimikunnan edustaja Matti A. Pitkänen, lehtikuvaajien Kalle Kultala, SKsLn Mikko Karjanoja, SVL:n Kai Nordberg, Kamerataiteen yhdistyksen Ritva Renqvist, mainoskuvaajien Pentti Helanne. Kuva Ilkka Pohjanpalo / Suomen valokuvataiteen museo.

Matti A. Pitkäsen ja Börje Söderholmin kutsusta keskeiset toimijat alkoivat kokoontua jopa pari kertaa viikossa neuvonpitoon. Tavaksi tuli istua Kameraseuran tiloissa Kalevankadulla. Alaa yhdistäväksi tekijäksi syntyi Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunta, jonka perustamiskirjan allekirjoittivat 30.5.1968 mainoskuvaajien Pentti Helanne, kameraseurojen Mikko Karjanoja, lehtikuvaajien Kalle Kultala, valokuvaajain liiton Kai Nordberg ja kamerataiteen opiskelijoita edustanut Ritva Renqvist.

Vuosien vääntö yhtenäisyyden puolesta otti ensimmäisen askeleen. Valtion kamerataidetoimikunnan valokuvataidetta edistävälle työlle Pitkänen toivoi tätä kautta laajaa järjestötukea. Valokuva-ala oli muuttunut oleellisesti, eikä kellään tuntunut olevan tietoa edes siitä, kuinka moni alalla työskenteli. Lisäksi kysymykset mm. koulutuksesta ja tekijänoikeuksista odottivat ratkaisua. Valokuvaajien Neuvottelukunnan aloitteesta käynnistettiin tutkimus valokuvaajista. Annikki Mustakallion Valokuvausalan ja harrastus- valokuvauksen perustutkimus valmistui 1969. Alan kehittämiseksi oli vihdoin välineitä, tietoa ja toimijoita.

Samanaikaisesti, taustalla samat toimijat, synnytettiin omaa valokuva-alan erikoismuseota. Jo ensimmäisessä varsinaisessa kokouksessaan 19.6.1968 uusi neuvottelukunta teki päätöksen Suomen valokuva-arkiston perustamisesta esikuvana silloinen Suomen elokuva-arkisto. Nimi muutettiin seuraavassa kokouksessa Suomen valokuvataiteen museoksi, jonka taustalle päätettiin perustaa eri intressiryhmiä kokoava säätiö. Nopeasti, jo toukokuussa 1969 uusi museo järjesti avajaisnäyttelynsä Kluuvin galleriassa Helsingissä.

Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunta oli vain välitavoite. Alalle tarvittiin kiinteämpää yhteistyötä, joka takaisi jatkuvuuden. Kuukausien työn ja yli 200 kokouksen myötä oli syntymässä yhteisymmärrys. Käytännössä hankkeen arkkitehtina toimi Matti A. Pitkänen ja hänen tärkeimpinä rakennusmestareinaan Kai Nordberg ja Börje Söderholm, kaikki kameraseurataustaisia ammattivalokuvaajia. Vaikka Suomen Valokuvaajain Liitossa kipuiltiin oman aseman keskusjärjestönä jäädessä haaveeksi muiden vastustaessa, Otso Pietinen ymmärsi yhtenäisyyden merkityksen ja kantavuuden tärkeimmäksi tavoitteeksi ja taivutti vastahakoisen liiton uuden syntymässä olevan keskusjärjestön taakse. Samoin ajateltiin toisessa kiistakumppanissa, harrastajakenttää edustavassa Suomen Kameraseurojen Liitossa. Koko ala näyttäytyi vihdoin yhtenäisenä.

Lähes viime töikseen Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunta jätti eduskunnan sivistysvaliokunnalle 26.10.1970 kirjelmän, jossa tuotiin esiin huoli kamerataide-käsitteen epäselvyydestä ja sen aiheuttamista vääristymistä mm. valtiontukien jakautumisessa elokuva- ja valokuva-alojen välillä sekä koulutuksessa. Taustalla oli 15.9.1970 julkistettu Elokuvakeskustoimikunnan osamietintö, joka puuttui myös valokuvaajien koulutukseen kamerataiteeseen nojaten. Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunnan mielestä Elokuvakeskustoimikunta ei ollut oikea elin käsittelemään valokuvakoulutusta, jonka tarve piti ensi selvittää ja vasta sitten suunnitella. Lisäksi ehdotettiin valokuvaajilta perittyä liikevaihtoveroa kanavoitavaksi takaisin valokuvalle.

Erityisesti mainosvalokuvaajia hiersi liikevaihtovero. Mainoselokuvat ja elokuvat ylipäätään oli verosta vapautettu, koska elokuvia ei katsottu tavaraksi. Perusteluna se, että elokuva perustui jatkuvana liikkeenä aistittavaan aineettomaan jälkikuvaan. Verottajan oli sen sijaan oli helppo nähdä valokuva tavarana.

Yhtenäinen ala, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto Finnfoto

Börje Söderholm allekirjoittaa ensimmäisenä Finnfoton perustamiskirjan 6.12.1970. Kuvassa vasemmalta Lasse Nordlund, Paavo Korhonen, Erkki Suihko, Titi Sarko, Mauno Hämäläinen, Bert Carpelan, Kyösti Salojärvi, Pekka Ervamaa, Jukka Lampinen ja Kai Nordberg. Kuva Kalevi Keski-Korhonen / Suomen valokuvataiteen museo.

Siellä, missä oli ollut hajanaisia valokuvaajien ammattiryhmiä ja harrastajien toimintaa, olikin äkkiä Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto Finnfoto hoitamassa valokuvaajien asioita, tukemassa heidän ammatillisia ja taiteellisia vaatimuksiaan, kehittämässä valokuvakulttuuria. Syntymäpäiväksi valikoitui Suomen itsenäisyyspäivä, 6.12.1970. Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto Finnfoto ry:n perustamiskirjan allekirjoittivat kaikki Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunnassa mukana olevien järjestöt: Kamerataiteen Yhdistys, Suomen Kameraseurojen Liitto, Suomen Lehtikuvaajat, Suomen lääketieteellis-luonnontieteellisen valokuvauksen seura, Suomen Mainosvalokuvaajat ja Suomen Valokuvaajain Liitto.

Tilaisuudessa puhui valtion kamerataidetoimikunnan edustajana Matti A. Pitkänen: ”Nyt on tullut aika havaita, että yhteistyö kannattaa vakinaistaa, koska tulevaisuudessa ovat nähtävissä ne yhä kasvavat taloudelliset ja taiteelliset arvot, joita eri valokuvaajaryhmillä on valvottavana niin ammatti-, koulutus- kuin valokuvakultturityössäkin.”

Järjestäytymiskokouksessa äänestettiin puheenjohtajaksi Börje Söderholm, varapuheenjohtajaksi Paavo Korhonen Suomen lääketieteellis-luonnontieteellisen valokuvauksen seurasta. Valokuva siirtyi yhtenäiskulttuurin aikaan, yhteisin eduin ja tavoittein. Valokuvalla oli itseisarvo niin taiteen ja tieteen kuin viestinnän: mainonnan ja journalismin välineenä.

Ulkoapäin katsoen kaikki tapahtui pyörryttävällä, räjähtävällä vauhdilla, melkein vain kahden vuoden aikana, 1968–70, vaikka kuvaajat tuskastuivat hitauteen. Oli Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto Finnfoto ry, oli kehittyvä Valokuva-lehti, mahdollisuus saada apurahoja kuvausprojekteihin ja näköpiirissä tuleva koulutus, tekijänoikeudet. Jopa musiikin tapaista valokuvan omaa teostoa kaavailtiin. Ja kohta me kaikki kiipesimme vähintään kerran kuussa kierreportaita Korkeavuorenkadulla Börje Söderholmin firman, Laatukuvan entisiin tiloihin, joihin vastasyntyneet Suomen valokuvataiteen museo näyttelyineen, Finnfoto ja Valokuva-lehti majoittuivat. Yhteinen osoite ja pitkälti samat henkilöt aiheuttivat sen, että eri toimijoita oli kauan vaikea erottaa toisistaan. Finnfoto henkilöityi pitkään valokuvaaja Börje Söderholmin persoonaan. Söderholm lopetti studionsa ja keskittyi alan järjestötoimintaan. Kokopäiväinen toimija olikin välttämätön lobattaessa virkamiehiä ja poliitikkoja uusien, suurten valokuvaa koskevien hankkeiden taakse.

Finnfoto-näyttely oli jo marraskuussa 1970 ollut Leningradissa, missä se sai 20 000 kävijää. Kluuvin galleriassa Helsingissä se esiteltiin valtiovallan ja järjestöjen edustajille joulukuussa 1970. Sen jälkeen näyttely kiersi jälleen ulkomailla, ensin Islannissa ja Saksan liittotasavallassa. Vasemmalla alan grand old man, Vilho Setälä. Kuva Bert Carpelan / Suomen valokuvataiteen museo.

Kun taidehallinto oli syntymässä, oli korostettava alan taideluonnetta. Samalla oli nostettava esiin ammatti- ja harrastajakunnan laajuus: toista tuhatta tekijää verrattuna elokuva-alan alle puolitoista sataa käsittävään joukkoon. Valokuvan näkymättömyys päättäjien silmissä järkytti asiaan havahtuneita järjestöaktiiveja. Kyselyt poliittisille puolueille osoittivat kuvaajien pettymykseksi, ettei yksikään eduskuntapuolue ollut noteerannut valokuvausta kulttuuripoliittisessa ohjelmassaan. Ja lainsäädäntö kohteli valokuvaa melko anonyyminä tavarana, johon ei liittynyt tekijänoikeutta. Valokuvaa ei ollut olemassa.

Finnfoton tavoitteena oli esittäytyä nimenomaan taiteilijajärjestönä, koko valokuva-alaa, valokuvaajia edustavana keskusliittona. Uutta keskusjärjestöä manifestoimaan ja valokuvauksen ilmaisullista monipuolisuutta ilmentämään liiton jäsenistöltä koottiin valokuvanäyttely ”Finnfoto”. Kansainväliseen kiertoon suunnattu näyttely oli esillä ensin Leningradissa. Kluuvin galleriassa Helsingissä ”Finnfoto” oli vuodenvaihteessa 1970–71. Näyttelyn kokoajana ja järjestäjänä toimi Suomen valokuvataiteen museo. Yhteistyö museon ja Finnfoton välillä oli tiivistä, olivathan toimitilatkin pitkään yhteiset.

Keskeisiä toimijoita

Järjestötoiminnassa kyse on aina henkilöistä, jotka jaksavat hoitaa epäkiitollisia ja työläitä yhteisiksi kokemiaan asioita. Ilman heitä ei tietenkään olisi edes järjestöjä.

Ehdottomasti voimakkain vaikuttaja ja näkemyksellinen taustahahmo Finnfoton syntyvaiheissa oli valokuvaaja Matti A. Pitkänen (1930–97). Hän kiteytti alalle keskeiset tavoitteet ja suuntaviivat. Pitkänen oli toiminut sekä toisen palveluksessa että itsenäisenä yrittäjänä omassa studiossa. Hän oli myös aktiivi valokuvaharrastaja, piti omia näyttelyitä ja osallistui kansainvälisiin kilpailuihin sekä näyttelyihin. Pitkänen piti pitkään kansainvälisen valokuvaharrastajaliikkeen suomalaista kärkipaikkaa menestyneimpänä näyttelykuvaajana, saattaa pitää edelleen.

Matti A. Pitkänen huomioitiin myöhemmin nimittämällä hänet akateemikoksi 1982. Hän vetäytyi sittemmin yhteisten asioiden hoidosta ja keskittyi pääasiassa luonnonläheisten elinkeinojen ja luonnon kuvaamiseen niin lukuisiksi näyttelyiksi kuin kirjoiksi, julisteiksi ja postikorteiksi.

Kai Nordberg (s. 1936) työskenteli omassa studiossaan mainoskuvaajana Finnfotoa perustettaessa sekä oli Suomen Valokuvaajain Liiton tuore puheenjohtaja. Myös hän oli toiminut aktiivisesti valokuvauksen harrastajana Kameraseurassa ja kasvanut sitä kautta ammattiin, alkuun mm. Finlandia Kuvassa ja Studio Matti A. Pitkäsellä. Koko uransa ajan hän on ollut keskeisenä toimijana monissa valokuva-alan kotimaisissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Nordberg toimi pitkään Finnfoton edustajana Kopioston hallituksessa mm. puheenjohtajana useita vuosia. Hän keskittyi myöhemmin erityisesti tekijänoikeuskysymyksiin ja toimi mm. opetus- ja kulttuuriministeriön alaisessa tekijänoikeusneuvostossa. Kai Nordberg oli toimittamassa Finnfoton Valokuvaajan tekijänoikeusopasta 1997. Tarpeesta kertoo se, että kirjasta otettiin kolme painosta, neljäs toimitettiin Finnfoton nettisivuille.

Nordberg kuuluu Suomen valokuvataiteen museon säätiön ja Finnfoton perustajajäseniin ja on toiminut molempien puheenjohtajana. Vuonna 2000 hänet valittiin eurooppalaisten valokuvaajien ammatillista eturyhmää edustavan Pyramide Europen puheenjohtajaksi. Valokuva-lehden päätoimittajana hän toimi 1989–1990. Valtion valokuvataidetoimikunnassa hän oli kahteen otteeseen.

Kai Nordberg on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä, tehnyt kirjakuvituksia sekä kirjoja. Ansioistaan Nordberg sai valokuvataiteen valtionpalkinnon 1985.

Kai Nordberg oli aktiivisesti mukana käytännön toimissa toteuttamassa suunnitelmia hankkeen rakennusmestarina. Hänen rinnallaan keskeisissä rooleissa toimi valokuvaaja Börje Söderholm.

Börje Söderholmin (1922–98) ensimmäiset työpaikat liittyvät elokuvaan vuodesta 1935 edeten perinteisesti juoksupojasta filmi-vuokraajaksi ja mainos- ja filmipäälliköksi. Söderholm siirtyi 1950-luvulla valokuvaajaksi ja tallensi parin vuosikymmenen aikana pääasiallisesti suomalaisia elokuvia still-kuviksi ja tähtien muotokuviksi. Söderholmin studiosta, Laatukuvasta Helsingin Korkeavuorenkadulla, tuli sittemmin Finnfoton ja Suomen valokuvataiteen museon yhteinen osoite ja toimitilat.

Börje Söderholm oli suomalaisen valokuvajärjestöelämän ja tekijänoikeuskysymysten voimahahmoja. Hän toimi mm. useita vuosia Finnfoton toiminnanjohtajana ja puheenjohtajana. Söderholm oli Suomen valokuvataiteen museon säätiön edustajiston ja hallituksen jäsen useita vuosia museon perustamisesta 1969 lähtien. Hän osallistui valokuvaajien tekijänoikeuslain kehittämiseen Suomen tekijänoikeudellisen yhdistyksen ja Kopioston hallituksen jäsenenä. Vuosina 1985–94 hän oli tekijänoikeusneuvoston jäsen ja toimi Pohjoismaisen valokuvaajien tekijänoikeusneuvoston puheenjohtajana vuosina 1989–91.

Söderholm hoiti aktiivisesti pohjoismaisia valokuvakentän suhteita myös Nordiska fotografförbundetin ja Pohjola-Nordenin kulttuuriedustajiston kautta toimien näiden puheenjohtajanakin. Fotografförbundetin kautta pohjoismaiset valokuvaajajärjestöt yhdessä ajoivat mm. valokuvan ottamista tekijänoikeuslain piiriin. Ja niinpä pohjoismaissa tekijänoikeuslaki valokuvan osalta on tällä hetkellä yhteneväinen. Valtion kamerataidetoimikunta ja sitä kautta taiteen keskustoimikunta olivat hänen vaikutuskenttänään kahtena kolmivuotiskautena 1970–75. Tuolloin luotiin valtion valokuvataidetoimikunta, jonka toiminta alkoi vuoden 1977 alusta. Jäätyään pois Finnfoton toiminnanjohtajan työstä Söderholm siirtyi ohjaajaksi Yleisradioon 1980–84.

Järjestöuran ohessa myös Börje Söderholm piti useita omia näyttelyitä ja julkaisi valokuvakirjoja. Tunnustuksena monipuolisesta työstään hän vastaanotti mm. valokuvataiteilijoiden valtionpalkinnon 1979.

Börje ja Dagmar Söderholmin testamenttilahjoituksella perustettiin lahjoittajien nimeä kantava rahasto, josta jaetaan vuosittain valokuvatutkimusapurahoja. Börje ja Dagmar Söderholmin rahastoa hallinnoi Suomen valokuvataiteen museo.

Finnfoton äänenkannattaja Valokuva-lehti

Otso Pietinen kirjoitti 9/1971 pääkirjoituksessa Valokuvaaja-lehden uudesta tulevasta asemasta muuttuvassa järjestökentässä sekä lehden hyvinkin moninaisista ja välillä masentavista vaiheista Suomen Valokuvaajain Liiton äänenkannattajana, lakkauttamisesta, jopa ilmestymisestä monisteena kuin jokin maanalainen lehti:

”Valokuvaaja on nyt Suomen valokuvajärjestöjen keskusliiton (Finnfoto) äänenkannattaja. Kirjoittaessani, että Valokuvaajan tämän hetkinen kehitysvaihe on enemmän kuin yhden lehden lopullinen läpimurto, haluan nimenomaan painottaa sitä, että vihdoinkin maassamme järki on saanut voiton ryhmäkuntaisuuden ajattelutavasta, tosin valitettavasti pienissä puitteissa, valokuvaajien. Olemme saaneet aikaan koko maailmassa ainutlaatuisen yhteenliittymän, Suomen Valokuvajärjestöjen Keskusliiton, jonka piirissä sekä ammatikseen että harrastuksekseen valokuvausta harjoittavat ovat maailman valokuvauksen historian aikana ensimmäisen kerran ’saman katon alla’. – – Ensimmäisen kerran luovan taiteen, visuaalisen taiteen alalla tätä taidetta ammattinaan harjoittavat ovat liittyneet harrastelijoiden – – kanssa vilpittömin mielin ja vailla kateutta voidakseen kehittää alaansa.”

Kun valokuvaajat aikaisemmin olivat linnoittautuneet tiukasti oman järjestönsä taakse ja näkivät vain oman ahtaan viiteryhmänsä ongelmat ja tavoitteet, toiminnalle haluttiin hakea yhteiset päämäärät. Valokuvaus mieluummin yhdisti kuin erotti. Pietinen kiitti erityisesti ammattikuntaa edustavan valokuvaaja Matti A. Pitkäsen sekä harrastajia edustavan arkkitehti Mikko Karjanojan ratkaisevaa työpanosta keskusliiton synnylle.

Suomen Valokuvaajain Liiton julkaisema ammattilehti oli ilmestynyt alkujaan Suomen Valokuvaajan, sitten Valokuvaajan-nimellä ja pitänyt välivuosia. Alkujaan järjestöllisiin ja ammatillisiin asioihin keskittynyt julkaisu oli 1960-luvun aikana muuttunut järjestölehdestä kantaaottavaksi, visuaalista kulttuuria ja kulttuuripolitiikkaa monipuolisemmin käsitteleväksi julkaisuksi.

”Valokuvaaja on viime aikoina pyrkinyt olemaan lehti, joka aktiivisesti osallistuen on halunnut tuoda panoksensa valokuvakulttuurin ja yleensä kulttuurin kentälle. Olemme saaneet sekä kiitosta että moitetta, mutta meitä ei enää sivuuteta hymähtäen. Valokuvaaja on ja vaikuttaa”, Otso Pietinen kirjoitti.

Finnfoton synnyn myötä sovittiin, että Valokuvaaja siirtyy uudelle keskusjärjestölle, Finnfotolle äänenkannattajaksi. Alalla ilmestyi myös Kameraseuran julkaisema, hyvän levikin ja keskeisen aseman saavuttanut Kameralehti. Lehtien yhdistämisestä keskusteltiin, mutta Kameraseuran piirissä asialla ei ymmärrettävästi ollut kannatusta. Kameralehdellä oli vankka taloudellinen asema, Valokuvaaja pysyi hädin tuskin pinnalla.

Uuden julkaisijan myötä lehden nimi muuttui, siitä tuli Valokuva. Lehden käytännön tekemistä jatkoi toimitussihteeri Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Otso Pietinen katsoi järjestötyönsä valokuvan parissa riittävän, luopui Suomen Valokuvaajain Liiton puheenjohtajuudesta ja lopetti päätoimittajana. Uudistuneen lehden päätoimittajaksi valittiin valokuvaaja Caj Bremer.

Valokuva-lehti henkilöityi pariksikymmeneksi vuodeksi käytännön toimitustyötä pyörittävään Tuomo-Juhani Vuorenmaahan, joka siirtyi Suomen Valokuvaajain Liitosta Finnfotoon.

Lehdellä oli pelkän ammattitietouden jakamisen sijaan yleisempi kulttuuripoliittinen tehtävä vahvistaa itsenäisen valokuvataiteen asemaa koko visuaalisen kulttuurin kentässä. Finnfoton nimi näkyy julkaisijana, mutta ei juuri sisäsivuilla. Oivaltava tavoite oli tehdä kulttuurilehti, ei enää järjestön yksinomaista äänenkannattajaa. Tämän katsottiin edistävän parhaiten myös Finnfoton tavoitteita. Kustantaja ei kuitenkaan aina ollut varauksettoman innostunut lehden linjasta ja pyrki jonkinlaiseen kurinpalautukseen. Finnfoton hallituksessa keskusteltiin välillä kiivaasti julkaisusta, joka ei tuntunut olevan julkaisijan hallinnassa. Tekstejä moitittiin vaikeatajuisiksi, ja toimitussihteeriltä vaadittiin mm. selkeitä ennakkosuunnitelmia tulevien numeroiden sisällöstä. Lehti ilmestyi kuukausittain olemattomin käyttövaroin ja voimin. Puolustusta löytyi erityisesti nuoresta opiskelijapolvesta. Kritiikki kuitenkin vaimeni, kun tekijäryhmälle, päätoimittaja Caj Bremerille, graafikko Markku Tantulle ja toimitussihteeri TuomoJuhani Vuorenmaalle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto Valokuvan vuosikerrasta 1973.

Valokuva-lehden toimitussihteeriksi tuli Kati Lintonen 1989. Tehtävä oli epäkiitollinen, sillä suuri muutos oli jo näkyvissä. Valokuva-ala oli digitaalisuuden kynnyksellä. Lehden nimi muutettiin vastaamaan paremmin aikaa – Valokuvasta tuli valoKUVA. Lähes samaan aikaan iskenyt 1990-luvun talouslama käytännössä nollasi lehden toiminnalle tärkeät mainostulot. Lehti oli pakko lopettaa vuosituhannen vaihteessa.

Valokuvapolitiikkaa

Valokuvakentän uusi yhtenäisyys tuotti alkuvaiheessa muutoksen seuraavan kamerataidetoimikunnan kokoonpanoon. Valokuvaajat saivat toimikuntaan kolme edustajaa: Kalevi Keski-Korhosen, Simo Ristan ja Börje Söderholmin 1971–73. Valokuvaajat saattoivat nyt käsitellä tärkeitä järjestömäärärahoja sekä henkilökohtaisia apurahoja omassa jaoksessaan. Toki valtaosa kamerataiteen määrärahasta kanavoitui edelleen elokuva-alalle. Finnfotolla oli kuitenkin nyt oma edustuksensa valtion taidehallinnossa.

Koko kamerataidetoimikunnan toivomus oli jako erillisiksi elokuvataide ja valokuvataidetoimikunniksi. Toimikunnan aloitteesta valmistui 1973 valokuvapoliittinen muistio, joka järjestöjen lausuntokierroksen jälkeen luovutettiin opetusministeriölle.

Muistiossa luonnosteltiin pitkän tähtäimen suunnitelma valtion valokuvapolitiikalle ja huomioitiin monipuolisesti valokuva-alan osa-alueet, niiden toimintaedellytykset ja kehitystavoitteet. Osansa sai mm. kulttuurihistoriallisten museoiden rooli tuottaa uutta dokumentaarista valokuvaa, kerätä ja tallettaa vanhoja valokuvia. Muistio huomioi niin tieteellisen ja teknisen valokuvauksen kuin valokuvausharrastuksen sekä valokuvan opetuksen peruskoulussa, koska ”perusteiden oppimisen tulisi kuulua yleissivistävään koulutukseen.”

Muistiossa esitettyyn peruskoulun opetustavoitteeseen liittyen Harri Hietala ja Norman Ojanen valmistivat Lahden taideoppilaitoksessa valokuvaosaston lopputyönä ”Valokuvauksen opetusnäyttelyn”, valokuvan historiaa, tekniikkaa ja valokuvailmaisua monipuolisesti esittelevän kokonaisuuden 1974. Lopputyöstä tuotettiin kiertonäyttely koulujen käyttöön ja Valokuva-lehti julkaisi sen erikoisnumerona. Hietala ja Ojanen saivat työstään valokuvataiteen valtionpalkinnon.

Valokuvaajakoulutuksen ongelmat nostettiin muistiossa esiin: ”Koulutuksen sisällön tulee olla laaja-alaista, ammatillista liikkumavaraa suovaa. On myös varattava mahdollisuus oheiskoulutukseen siten, että opiskelijat voivat suorittaa arvosanoja yliopistoissa ja korkeakouluissa sekä päinvastoin.” Yhteistyö ja opiskelijavaihto lähtikin nopeasti liikkeelle tiedotusopin ja valokuvauksen opettajien epävirallisena yhteistyönä.

Valokuvaajakoulutus

Lukion kynnyksellä 1950-luvun koululaisille järjestettiin retkiä eri alojen opiskelupaikkoihin. Kun tämän kirjoittaja kertoi haluavansa valokuvaajaksi, ammatinvalinnanohjaaja häkeltyi ja totesi, ettei sellaista koulutusta ole. Hän suositteli tutustumisretkeä lähialoille: Ateneumiin ja Helsingin Sanomiin. Ei huono valinta! Pari vuotta myöhemmin olisi ehkä päässyt tutustumaan kamerataiteen koulutukseen, Ilmalan vesitorniin – ja Ateneumiin.

Valokuvaajille oli ollut välillä runsaastikin joihinkin käytännön kysymyksiin keskittyviä lyhytkursseja, ja monet kokivat ne riittäviksi. He pelkäsivät ulkopuolisten vaikutusta asioihinsa ja toisaalta tajusivat mahdottomuuden saada omin voimin ja varoin koulutusta aikaan. Kuusi vuotta kestänyt kokeilu 1930-luvulla Ateneumissa, Taideteollisuuskeskuskoulussa loppui opiskelijoiden hupenemiseen mm. heidän liian heikkojen pohjatietojensa takia.

Ben Kaila pitämässä valokuvakritiikkiä syksyllä 1976. Opiskelijoista monet ovat menestyneet erittäin hyvin paitsi valokuvaajina, myös itse opettajina. Vasemmalla Leena Saraste. Kuva Touko Yrttimaa.

Valokuvaaja-lehti oli pitänyt vireillä keskustelua mestari- ja kisällikysymyksestä selvittääkseen lopullisesti, kuuluisivatko valokuvaajat käsityöläisiin. Vielä 1946 esitettiin, että kun kerran oppisopimuslaissa 1923 valokuvaajan ammatti oli otettu käsityönharjoittajien ryhmään, ja viranomaiset ovat sille määränneet oppiajan ja vaatimukset, lainkuuliaisten kansalaisten on toteltava ja sovellettava mestarin ja kisällin arvoja. Tärkeintä oli huolehtia, etteivät ammattitaidottomat päässeet kasvattamaan oppilaita ja siten pilaamaan koko ammattikunnan mainetta.

Alalle tultiin suurelta osin kouluttamattomina, tekemällä oppien. Taitoja haettiin myös muualta, Englannista, Länsi-Saksasta, Ruotsista. 1960-luvulla alkoi olla jo kohtalainen joukko ulkomailla opiskelleita sekä erilaisista assistentin töistä itsenäisiksi kuvaajista siirtyneitä. Uusien toimijoiden kesken käytiin kilpailua myös kuvausten hinnoilla. Mm. lehdet käyttivät tilannetta häikäilemättä hyväkseen. Vapaat toimijat yhdistyivät PR-kuvaajiksi, noin 30 valokuvaajan nuoreksi joukoksi, joka haki ratkaisua yhteisestä kuvaushinnastosta. Puheenjohtajana toimi Kristian Runeberg, yksi osuuskunta Finnsevenin perustajajäsenistä. Yhdistystä ei koskaan rekisteröity, ja kun lehdet alkoivat enenevässä määrin palkata omia vakituisia kuvaajia, ja alalle tuli muutenkin jatkuvasti uutta väkeä, toiminta vähitellen hiipui.

Valokuvaajienkin koulutuksen tarpeeseen vedoten Taideteolliseen oppilaitokseen luotiin 1959 Kamerataiteen osasto. Valokuvan historiasta opiskelijoille luennoi Erik Blomberg, joka oli toiminut sodan aikana TK-kuvaajana ja oli kunnostautunut valokuvan vakavana harrastajana. Hänet tunnettiin kuitenkin lähinnä ”Valkoinen peura” -elokuvan tekijänä. Elokuvaa puolestaan opettivat alan ulkopuolelta tulleet. Kemian ja fysiikan luennot olivat alle lukiotason. Niitä ei opettanut kemian maisteri Hallama, vaan joku toinen yritti vaivalloisesti ottaa perusasioita haltuun ja välittää epäluuloisille opiskelijoille. Monilla lukion opit olivat tuoreessa muistissa. Kamerataiteen opiskelijat olivat syystä tyytymättömiä.

Kamerataiteen osasto suuntautui yhä selvemmin elokuvakouluksi, mutta Ilmalassa oli myös mainiot pimiöt ja paljon seinäpintaa näyttelykuville. Sieltä tuli vuosien kuluessa myös useita valokuvaajia. Valokuvaajiksi haluavilta vain usein puuttui opiskelijoilta vaadittu ylioppilastutkinto. Opettajien ongelmana oli akateemisen loppututkinnon puuttuessa kovin pieni korvaus vaativasta työstä. Vierailut jäivät lyhyiksi. Otso Pietinen oli viittä vaille diplomi-insinööri, mutta Jussi Pohjakalliolla oli voimistelunopettajan akateeminen koulutus, joka takasi palkan.

Kuten 1930-luvulla, niin myös 1950-luvulla koulutus suunniteltiin ”alan” tietämättä siitä paljoakaan. Vastustusta ei syntynyt samassa mitassa kuin 1930-luvulla. Alalla ilmeni vetoa käsityöläisyyden asemasta taiteeseen. Taidekoulussa opiskelu saattoi antaa valokuvaajille myös aseita tekijänoikeustaisteluun. Kamerataide-sana sai Taideteollisen oppilaitoksen yliopettajaksi tulleen maisteri Raimo Hallaman käytössä uuden sisällön. Kamerataide ja valokuvataide olivat hänen mielestään kaksi eri käsitettä, joita ei pitänyt sekoittaa toisiinsa. Hallama toi opetukseen Bauhausin taideteollisen koulutuksen käytäntöjä mutkan kautta Yhdysvalloista. Se sopi Taideteollisen oppilaitoksen linjaan. Eisensteinin elokuvateoriasta Hallama sovelsi montaasioppia. Näiden 1920- ja 1930-luvuilta haettujen ajatusten lisäksi sovellettiin ”The Family of Man” -näyttelyn periaatteita suurten kuvamassojen luovasta käsittelystä. Kamerataiteessa suuret kuvajoukot olivat olennaisia. Valokuvataide, johon koulutus ei juuri kiinnittänyt huomiota, keskittyi yksittäisiin kuviin ja asettui näin kamerataiteen ja graafisen taiteen väliselle alueelle. Koulutus siis alkoi toisenlaisena kuin hyviä apulaisia kaivanneet valokuvaajat olivat toivoneet.

Valokuvaamoissa työskentelevien nuorten kouluttamisen otti huolekseen Taideteollinen ammattikoulu eli kolmivuotinen iltakoulu, joka aloitti 1961. Yleensä edellytyksenä oli oppilaspaikka valokuvaajamestarin luona tai työpaikka alan yrityksessä, mutta siitä lipsuttiin. Sisään saattoi pyrkiä myös valintakurssien kautta.

Keskiössä oli Ateneum, jossa oli kaksi oppilaitosta, Taideakatemian koulu ja Taideteollinen oppilaitos, jonka alaisuudessa olivat Taideteollisuusopisto ja Taideteollinen ammattikoulu. Vapaiden taiteilijoiden, muotoilijoiden ja käsityöläisten opiskelu samoissa tiloissa tutustutti eri aloihin, loi yhteistä taiteellista identiteettiä. Ateneumissa opiskeltiin kaikille yhteisiä taideaineita. Eri alojen ammattiaineet hoidettiin eri puolilla kaupunkia, valokuvaus pääasiassa Kamerataiteen kelmeissä tiloissa Ilmalan vesitornissa. Ahtautta kuvastaa Valokuvauksen osaston sijoittuminen 1970-luvulla Finnsevenin entisiin studio- ja toimistotiloihin Mikonkadulle, kunnes muutettiin vanhaan teollisuustaloon Kuortaneenkadulle. Vasta siirtyminen Arabian tehdasrakennuksen huipulle paransi oloja ratkaisevasti.

Korkeakoulun Kuortaneenkadun studio soveltui myös seminaareihin. Luovasta dokumenttikuvauksesta keskustelemassa vasemmalta Aimo Hyvärinen, Kari Hakli, Ari Yrjänä, Stefan Bremer, Ismo Kajander ja Pentti Sammallahti. Kuva Touko Yrttimaa.

Koulutuksen uudistaminen oli Finnfoton keskeisiä tavoitteita. Hallitus kävi tutustumassa koulutuspaikkoihin ja kutsui kokouksiinsa asiantuntijoita ja konkreettisesti asiasta vastaavia. Kiinteimmässä yhteydessä Finnfotoon olivat Lahteen suunnitellun uuden, paljon odotuksia herättäneen taideteollisen oppilaitoksen kokonaisuutta rakentaneet, taiteilija Mikko Vuorinen ja rehtoriksi valittu kuvaamataidon opettaja Antti Hassi. He etsivät tietoa mahdollisista opettajiksi sopivista, koulutusta hankkineista kuvaajista.

Ensimmäiset opiskelijat Lahteen tulivat talvella 1971. Valokuvaopetuksesta vastuun ottivat Ateneumin iltakoulusta valmistunut ja Matti A. Pitkäsen studiossa työskennellyt Sakari Nenye ja Englannissa vuoden verran opiskellut lehtikuvaaja Martti Lintunen.

Suhteet ammattikuntaan muodostuivat alusta lähtien läheisiksi. Monipuolisuutta opetukseen saatiin Lintusen kehittämällä vierailijasysteemillä, kurssivara-nimikkeellä. Jokainen kiinnostavan näyttelyn tai muun projektin tehnyt, vähäisenkin tutkimustyön toteuttanut tai jonkin huomionosoituksen saanut tekijä kutsuttiin esittelemään työtään. Kuvaajat tutustuivat kouluun samalla kun tutustuttivat opiskelijat ammatin eri puoliin. Lahdesta valmistuneet sijoittuvatkin erittäin hyvin erilaisiin valokuva-ammatteihin. Sakari Nenye oli pitkään Lahden koulun sielu. Lintunen lupautui alunperin vain kahdeksi vuodeksi ja palasi lehtikuvaajaksi sekä alan kirjallisuuden toimittajaksi.

Finnfoto oli korkeakoulun kanssa järjestämässä nuorten pohjoismaisten valokuvaajien seminaaria Ahvenanmaalla 1976. Osallistujat valittiin kilpailutöiden perusteella. Vasemmalla Marja Launis, keskellä Matti J. Kaleva. Selin Sinikka Rossi, yksi ensimmäisistä 1975 valmistuneista valokuvaajista. Oikealla Finnfoton toiminnanjohtaja Börje Söderholm. Kuva Touko Yrttimaa.

Taideteollisesta korkeakoulusta kolme ensimmäistä valokuvaajaa valmistui 1975 keväällä, taustana kamerataiteen tai graafisen suunnittelun opintoja. Myös korkeakoulussa koulutuksen päämääränä oli käytännönläheisiä ja arkisia ammatteja. Valokuvataiteilija kirjattiin mahdollisena urana opintooppaaseen 1978. Valmistumiseen harvalla oli kiire. Laitoksen välineistön lisääntyessä opiskelija saattoi viipyillä yhteisöllisyyden, hyvän studion ja pimiöiden sekä välinelainojen turvin kauankin. 1990-luvun alkupuolella suuri joukko rohkaistiin valmistumaan. Myös tutkijakoulutuksen kehittäminen alkoi. Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvataiteesta väitteli 1997 Taneli Eskola, jonka kaksiosainen väitös edusti uudenlaista taiteellista tutkimusta. Hänen jälkeensä valokuvaan liittyviä väitöstutkimuksia eri korkeakouluissa on tehty nelisenkymmentä.

Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Teknillinen korkeakoulu yhdistyivät Aalto-yliopistoksi 1.1.2010. Uusi yhteisö ja koko visuaalisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vähentäneet siellä valokuvaan keskittyvää opetusta. Erillistä valokuvataiteen laitosta ei enää ole, on vain jättimäinen kahdeksasta koulutusohjelmasta yhdistetty art&media -maisteriohjelma

Valokuvausta ei ehkä kohta enää ole itsenäisenä, korkeakoulutasoisena koulutusammattina. Valtion valokuvataidetoimikuntakin on jo hävinnyt, sulautunut kuvataiteen kaikenkattavaan syleilyyn. Korvamerkittyä rahoitusta valokuvataiteeseen siellä ei enää jaeta: ei apurahoja eikä palkintoja. Valokuvataiteilija – välinesidonnaisuusko – on katoamassa? Lahdessa on edelleen valokuvakoulutusta, mutta se on siirtymässä jonkin aikaa voimassa olleesta medianomista ’kuvataiteilija amk’ -nimikkeen alle.

Mutta koulutusta valokuva-alan ammatteihin on nykyisin saatavilla monella tasolla. Lisäksi on tietenkin harrastukseen pohjautuvia kerhojen kursseja. Koulutus ja sitä koskevat yhteiskunnan vaatimukset muuttuvat koko ajan.

Korkeakouluissa valokuvakoulutusta tarjoaa siis vielä tällä hetkellä Aalto Yliopiston median laitos sekä Kuvataideakatemian tila-aikataiteen opetusalue. Tampereen yliopistossa on kuvajournalismin linja ja visuaalisen journalismin maisteriopinnot. Ammattikorkeakouluja on Lahdessa, Turussa ja ruotsinkielinen Novia Pietarsaaressa, joka vetää puoleensa opiskelijoita myös naapurimaista. Kouluilla on hiukan erilaiset painotukset.

Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkintoon valmistavia ammattiopistoja on eri puolilla maata lähes kymmenen. Kansanopistoista valokuvakoulutuksestaan tunnetuimpia ovat Muurlan opisto ja Västra Nylands Folkhögskola Karjaalla. Aikuiskoulutusta tarjotaan eri puolilla maata, tunnetuin ehkä Matti J. Kalevan pitkän, eri instituutiossa hankitun kouluttajakokemuksen pohjalta kehitetty, Tampereella toimiva Visuaaliviestinnän instituutti, VVI.

MiIlainen valokuvaus oli taidetta ja kuka sen määritteli?

Herätti hämmentynyttä naureskelua, kun Kalle Kultala 1970-luvulla lehtikuvaajien kokouksessa provosoi kertomalla hakeneensa apurahaa taiteensa jatkamiseen. Hänhän oli politiikan kuvaaja, eikä osallistunut edes kameraseuroihin! Valokuvataiteen valtionpalkinnon Kultala sai kuitenkin työstään 1973.

”MAA nro 1”. Jyrki Parantaisen kuvasarja voitti Fotofinlandian 1989.

Jukka Uotilan näyttely ”Moskova” Galleria Finnfotossa vuonna 1988. Gallerian toiminta kohensi Finnfoton taiteellista profiilia. Kuva Irmeli Uitto.

Monille harrastustoiminnassa mukana olleille ammattityö oli (vain) tarpeellinen tulolähde, perheen kuvaaminen täysin yksityinen ja mahdollisuuksien mukaan vältettävä, asia, jota vaimo sai opetella. Taidevalokuvaus sen sijaan oli intohimo, jonka tulokset esiteltiin kerhoilloissa ja yhteisissä, kilpailuihin perustuvissa näyttelyissä. Vaikka vakavat harrastajat itse alkoivat olla jo sitä mieltä, että valokuvaus saattoi nousta taiteen tasolle, suuri yleisö piti sitä teknisenä harrastuksena ja vaativana käsityönä. Asenteet vähitellen muuttuivat, kun joidenkin kuvaajien saavuttamasta kansainvälisestä menestyksestä kirjoitettiin lehdissä.

Taideteollisuuden nousun ohessa myös valokuvaajat saattoivat toivoa arvostusta. Harrastuksen ja ammattityön tuotokset lähestyivät toisiaan 1950- luvun lopulla. Hankaluutta tuotti se, että harrastajien kilpailuihin ei saanut osallistua jo julkaistuilla kuvilla. Taiteellisesti korkeatasoinen ammattityö ei näkynyt harvakseltaan pidetyissä valokuvataiteen näyttelyissä. Mutta kansainvälistä valokuvataideyhteisöä edustanut perinteinen englantilainen The Royal Photographic Society myönsi tunnustuksensa teollisuus- ja arkkitehtuurikuvakokoelmista Ensio Kauppilalle A.R.P.S. vuonna 1959 ja F.R.P.S. 1962. Salme Simanaiselle tunnustukset myönnettiin samoin nimenomaan ammattityönä tehdyistä muotokuvakokoelmista A.R.P.S. vuonna 1962

ja F.R.P.S. 1968. Taiteilijan arvostus voitiin siis tavoittaa myös arkityöllä. Yleensä The Royal Photographic Societyn jäseniksi oli hyväksytty taidekuvakokoelmien perusteella, ilmeisesti ensimmäisenä Suomessa Georg Tschernochvostoff 1938, myöhemmin mm. Trond Hedström ja Matti A. Pitkänen sekä Matti Selänne, joka toimi myös englantilaisyhdistyksen Suomen kirjeenvaihtajajäsenenä. Arvonimiä oli lukuisilla suomalaisilla valokuvaajilla ja valokuvauksen harrastajilla jo 1960-luvulla kaikkiaan toistakymmentä.

Taideteoksina valokuvia alettiin hiljalleen myydä varsinkin Yhdysvalloissa 1950-luvulla, mutta heti se ei onnistunut, vaikka hinnat oli pidetty kohtuullisina. Trond Hedström ilmoitti 1953 ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään myyvänsä korkeintaan 10 vedosta kustakin esillä olevasta kuvasta. Kameralehden kirjoittaja piti kuvaavana meillä vallitsevalle valokuvauksen aliarvioinnille sitä, että myös jotkut alan ihmiset pitivät luettelossa esiintyviä hintoja liian korkeina. Kauppoja syntyi jonkin verran, ja sen katsottiin todistavan epäilijöille, että taidevalokuvilla oli kysyntää. Ainoa tunnettu aiempi myyntiyritys Suomessa oli Ateneumiin suunniteltu ”Camera Pro Patria” -näyttely 1939. Myynti isänmaallisuuden nimissä oli ehkä antanut turhan optimistisen kuvan valokuvien arvosta yleensä.

Suuren yleisön lisäksi myös kriitikoiden on ollut vaikeaa havaita valokuvissa taiteilijan kädenjälkeä tai ajatusta, eli kuten esim. John Ward kirjoitti 1978: ”Joskus kriitikot ovat olleet huomaavinaan aatteiden ja tunteiden ilmaisua valokuvissa, mutta eivät ole kyenneet määrittelemään, mistä tämä tuntemus johtuu.” Muut kuvantekijät eivät ehkä joutuneet kovin paljoa selittelemään, mutta valokuvaajat tavoitellessaan töilleen taiteen asemaa yrittivät osoittaa, etteivät kuvat synny itsestään, vain nappia painamalla. Korostettiin suunnittelua, vaivannäköä ja taiteellisen muokkauksen vaatimaa taitoa.

Taidelasi heijasti selkeimmin suomalaisen designin menestystarinaa mm. Milanon triennaaleissa saavutettujen palkintojen kautta. Taideteollisuuden nousuun valokuvaajien oli hyvä kiinnittyä, ja ehkä samalla irtautua vapaan kuvataiteen huonosti sujuneesta kosiskelusta. Uuden muotoilun menestyksen myötä valokuvausta saattoi jo aivan positiivisessa mielessä katsella hyötytaiteena. Tunnetuin suomalainen lasin kuvaaja Otso Pietinen vetosi ”kaikkien tuntemaan tri Wolffiin” sanoessaan, että valokuvaus oli taideteollisuutta ja saattoi lähestyä taidetta.

Pietinen kirjoitti Suomen valokuvaaja -lehdessä 1957: ”Ammatikseen valokuvaavan henkilön sitoo usein tilaajan maku siinä mitassa, että valokuvat eivät läheskään aina vastaa valokuvaajan omaa näkemystä. – – Se ei estä eikä saa estää taiteilijaa silti näkemästä omalla tavallaan. Se pyrkii tappamaan oman näkemyksen vähitellen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Valokuvaaja taistelee parhaiten sitä vastaan valokuvaamalla asiakkaan toivomusten mukaan, mutta sen lisäksi oman näkemyksensä mukaan. Usein hän kokee tällöin sen ilon, että asiakaskin myöntää valokuvaajan näkemyksen paremmaksi. Valokuvaaja ei saa unohtaa itseään.”

Valokuva-ala kamppaili käsiteviidakossa taide-taiteilijuus-käsityöläisyys. Taiteellisuus ja taiteilijuus nousi jälleen keskeisesti esiin tekijänoikeuslain käsittelyn vuoksi. Valokuvat eivät saaneet lain suojaa, koska niitä ei laskettu teoksiksi. Laki oikeudesta valokuvaan (405/61) suojasi valokuvat 25 vuodeksi niiden julkistamisesta.

Laki oikeudesta valokuvaan – tekijänoikeuslaki

Tekijänoikeuksiin liittyvät kysymykset ja ongelmat ovat olleet Finnfoton työ- ja tavoitelistalla keskeisessä asemassa. Tekijänoikeuslakia on muutettu Suomessa useaan otteeseen. Valokuvaajien kannalta tärkein uudistus tehtiin vuonna 1995, jolloin laki oikeudesta valokuvaan kumottiin ja valokuvan suoja sisällytettiin tekijänoikeuslakiin. Suuri joukko muutoksia tuli voimaan vuoden 2006 alussa, kun lakia harmonisoitiin vastaamaan Euroopan Unionin vaatimuksia.

Finnfoto toimi tukena alan ensimmäisessä suuressa tekijänoikeusriidassa. Taideopiskelija oli tehnyt kömpelön kopion Ojutkankaan näyttelykuvasta. Oikeus arvioi maalauksen omaperäiseksi tulkinnaksi, eikä tulos ollut parempi hovioikeudessakaan. Seuraavassa vaiheessa kuvattujen lasten äiti syytti valokuvaajaa maineensa pilaamisesta, ja lopulta Ojutkangas tuomittiin korvauksiin. Kuva Kalervo Ojutkangas / Suomen valokuvataiteen museo, SKsL-kokoelma.

Kuten kaikkien taideteosten myös valokuvan on täytettävä tietyt vaatimukset eli oltava riittävän itsenäinen ja omaperäinen saadakseen tekijänoikeudellisen suojan. Valokuvan on ylitettävä ns. teoskynnys tullakseen kohdelluksi taideteoksena. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä.

Tekijänoikeuslain uudistuksessa pyrittiin selvittämään aikaisempaa tarkemmin tekijän oikeus määrätä teoksestaan. Myös tekijänoikeuden rajoituksia on jatkuvasti selvennetty kuten valmistamista yksityiseen käyttöön, opetustoimintaan, kirjastojen, arkistojen ja museoiden kuvankäyttöön. Hyvitysmaksua ja laitemaksua sekä jälleenmyyntikorvausta koskevia pykäliä on lainuudistuksella tarkennettu. Kaikki liittyy kaikkeen.

Tekijänoikeuden tehtävä on suojata luovan työn tekijän, esimerkiksi valokuvaajan, oikeus oman työnsä tuloksiin. Laki näkee edelleen kahdenlaisia valokuvia: valokuvia ja valokuvateoksia. Tärkeää on, että laki tarjoaa suojan kaikenlaisille valokuville, niin perhepiirissä kuin studiossa otetuille, näpätyille muistokuville ja luoduille valokuvateoksille. Suomessa tuotetaan vuosittain suuret määrät valokuvia erilaisista aiheista ja mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin. Valokuvia tarvitaan oppi- ja koulutusmateriaaleihin, artikkeleihin, kuvakirjoihin, sanomalehtiin, ilmoituksiin, mainoksiin, esitteisiin, aikakauslehtiin yms. Ilman valokuvia ei nykyaikaista julkaisuympäristöä voi kuvitella.

Finnfoto tarjoaa valokuvaajille vuosittain useita erilaisia kursseja. Myyntikoulutustilaisuus Lahdessa 2010. Kuva Mikko Säteri.

Kuvien käyttö digitaalisessa muodossa lisääntyy edelleen nopeassa tahdissa. Internet-yhteyksien kautta avautuva tiedon valtatie, multimedia, cd-rom, valokuvien muuntaminen ja muokkaus tietokoneella, tämä kaikki on jo arkipäivän rutiinia myös monissa valokuvastudioissa. Graafista alaa ei voisi enää kuvitella ilman tietokoneavusteista kuvankäsittelyä. Nämä ovat myös tärkeitä tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja koskettavat jokaista valokuvaajaa.

Yhdistelmäkuvien tekeminen, elementtien poistaminen ja lisääminen kuviin, värien vaihtaminen, taustojen muuttaminen, kasvojen tai vartalon osien vaihtaminen toiseksi henkilöksi tms. on vaivatonta verrattuna entisiin retusointimenetelmiin tai valokuvalaboratorion kemialliseen prosessointiin. Helppous on ollut omiaan hämärtämään teoksen rajoja, jäljennösten valmistamisen vaivattomuus houkuttelee unohtamaan tekijöiden oikeudet.

Finnfoto on osallistunut alusta lähtien aktiivisesti valokuvaa koskevan lainsäädännön muokkaamiseen.

Korvaukset kopioinnista

Erilaisten oppimateriaalien jäljentäminen kasvoi merkittävästi nykyaikaisten kopiokoneiden myötä. Xerox oli julkistanut jo 1959 automaattisen kopiokoneen, joka tuotti jäljennöksiä tavalliselle paperille. Alkoi huima kehitys kopioinnin laadussa ja nopeudessa, kun kehitystyöhön tulivat mukaan suuret japanilaiset valokuvateollisuuden toimijat. Kun Xeroxin uusi värikopiokone tuli Suomessa käyttöön 1975 ensimmäisenä Wulffin kopiolaitokselle, viranomaiset vaativat koneen kaikkien vastuullisten käyttäjien rekisteröintiä ja koneen lukitsemista työajan ulkopuolella. Setelien väärentäminen haluttiin estää ennakolta. Nykyisin ajatus tuntuu lähinnä huvittavalta.

Kopiointi oli nopeaa ja helppoa. Opettajat saattoivat tuottaa aineistoja itse haluamistaan lähteistä, lehdistä tai kirjoista. Tekijäjärjestöt katsoivat kopioinnin yksiselitteisesti laittomaksi. Käyttäjät eivät asiaan kiinnittäneet lainkaan huomiota tai pitivät sitä yksityisenä ja sallittuna käyttönä.

Vuoden 1976 tekijänoikeuskomitean I osamietintö 1976 käsitteli pääasiallisesti kouluissa tapahtuvaa oppimateriaalin kopiointia. Komitea totesi, ettei koulukopiointi ollut lain sallimaa yksityistä käyttöä. Kopiointia ehdotettiin korvattavaksi kollektiivisesti tekijänoikeusjärjestöjen kautta. Tekijänoikeuskomitean työskentelyn ohessa asiasta oli neuvoteltu suoraan järjestöjä edustavan Kopioston ja valtion välillä.

Ratkaisua edelsi pitkä vääntö, sillä ongelmaa oli alettu pohtia jo 1960- luvulla. Tekijäjärjestöt kokosivat rivinsä neuvotteluja varten vuonna 1972 ja järjestäytyivät lopulta Kopiosto ry:ksi 1978. Opetusministeriö puolestaan oli asettanut oman koulukopiointityöryhmänsä 1977. Ongelma oli laaja ja merkittävä, se myönnettiin pöydän molemmin puolin.

Finnfoto myöntää vuosittain Finnfoto-palkinnon tunnustuksena työstä valokuvan hyväksi. Vuonna 2020 palkittiin Maria Rehbinder, joka on tehnyt kolmen vuosikymmenen ajan työtä valokuvan tekijänoikeuden parissa. Palkintoa luovuttamassa puheenjohtaja, järjestöneuvos Kari Tolonen ja toiminnanjohtaja Mikko Säteri. Kuva Eero Kukkonen.

Tilanteen eläessä rajoja etsittiin hyvin luovasti ja kaikki kivet kääntäen. Börje Söderholm ehdotti, että myös filmirullien myynnistä olisi kerätty rahaa Kopiostolle samalla tavoin kuin tuolloin ääninauhoista Teostolle, mutta pitkälle lobattu ehdotus ei mennyt läpi.

Koulukopioinnista päästiin sopuun 1980. Valtio korvasi tekijöille Kopioston välityksellä taannehtivasti 2,5 miljoonaa markkaa sekä vuoden 1980 korvauksena kaksi miljoonaa. Vuonna 1981 korvauksia maksettiin 3,5 miljoonaa. Valokuvaajat riensivät joukolla luovuttamaan Kopiosto-valtakirjojaan Finnfotolle.

Kopiosto ry on tekijänoikeusjärjestö, joka edustaa luovan työn tekijöitä, esittäjiä ja kustantajia. Järjestöllä on nykyään 45 jäsenjärjestöä. Kopiosto myy teosten käyttölupia oppilaitoksille, yrityksille ja julkishallinnolle. Kirjojen, lehtien ja internetissä julkaistujen teosten käyttökorvaukset Kopiosto maksaa jäsenjärjestöilleen, jotka jakavat ne edelleen edustamansa alan tekijöille esimerkiksi erilaisina apurahoina ja palkintoina. Valokuvaajien korvauksista huolehtii Finnfoto, lehtikuvaajien korvauksista Suomen Journalistiliitto ja kuvataiteen piiriin kuuluvien teosten korvauksista Kuvasto.

Kopiosto ilmoittaa palvelevansa ostajia ja yli 70 000:ta luovan työn tekijää Suomessa sekä haluavansa edistää luovaa taloutta. Kopioston tavoitteena on luovan työn tekijöiden aseman turvaaminen ja tekijänoikeuksien puolustaminen. Tekijänoikeusmyönteisen ilmapiirin vahvistaminen on nykyisessä digitaalisessa ympäristössä keskeinen tavoite.

Finnfoto on viime vuosina jakanut huomattavan määrän kohdeapurahoja eri alojen valokuvaajille. Fotofinlandia-kilpailun palkinnot sekä Finnfoto-palkinto rahoitetaan Kopioston kopiointikorvauksista.

Fotofinlandia

Viime vuosikymmeninä eniten julkisuutta saanutta ja keskustelua herättänyttä Finnfoton toiminnassa on ollut Fotofinlandia-kilpailu, joka on järjestetty vuodesta 1988. Idea oli Seppo Saveksen. Tavoitteena oli luoda jokaiselle suomalaiselle avoin valokuvakilpailu, jonka palkintosumma 10 0000 mk mahdollistaisi kirjallisuuden Finlandia-palkinnon tavoin voittajan keskittymisen luovaan työhön joksikin aikaa ja samalla nostaisi valokuvauksen arvostusta taiteena. Palkinnon rahoittivat alkuun alan suuria toimijoita Agfaa, Canonia, Kodakia ja Nikonia edustavat maahantuojat sekä alan lehdistä Tekniikan maailma ja Valokuva. Lisänäyttävyyttä saatiin, kun pääministeri Harri Holkeri jakoi ensimmäisen palkinnon.

Osallistujia ensimmäisessä kilpailussa oli toistasataa yhteensä yli tuhannella kuvalla. Voittajaksi selvisi tuolloin vielä amatööri, myöhemmin Lahdessa valokuvaajaksi opiskellut, myös kirjailijana tunnettu Sakari Kiuru. Monet ”vakavat valokuvaajat” eivät katsoneet arvolleen sopivaksi osallistua harrastajamaisena pitämäänsä kilpailemiseen, mutta pian asenteet muuttuivat. Huomattavalla palkintosummalla oli vaikutuksensa.

Vain ensimmäisessä kilpailussa oli yhteinen journalistinen teema ”Muuttuva maamme”. Tekniikkarajoituksia ei ole ollut, mutta esim. Aimo Hyvärisen fotogrammit 1990 herättivät hämmennystä, eivätkä tilateoksetkaan ole olleet aivan helppoja arvioijille Kilpailun säännöt ovat vaihtuneet usein, ja raatia toki vaihdettu vuosittain. Jokaisesta kilpailusta on riittänyt kiistan aihetta: kehnot säännöt, väärin valitut tuomarit, väärin valitut voittajat, liikaa kuvankäsittelyä. Julkisuutta on saatu valokuvauksellekin, mutta viime vuosina erityisesti riitelylle – rahastahan on kyse.

Myöhemmin Fotofinlandia on rahoitettu Finnfoton Kopiostolta saamista korvauksista. Tekniikan maailma vetäytyi kilpailun järjestäjistä pian alkuvaiheen jälkeen pois, ja kun Valokuva-lehden jatkaja Kuva-lehti lopetti ilmestymisensä vuosituhannen vaihteessa, tilalle tuli Kameralehti. Alun perin kaikille avoin kilpailu rajattiin Finnfoton jäsenille vuonna 2006. Silloin haluttiin nostaa esille jäsenjärjestöjen omia kuvaajia. Finalistit valittiin järjestöjen omissa kilpailuissa menestyneistä kuvista. Kaikille avoimeen kilpailuun palattiin nopeasti. Viime vuosina palkintosumma on ollut 20 000 euroa, mutta se on jaettu eri sarjojen voittajien kesken.

Puoli vuosisataa järjestötoimintaa on pitkä aika. Jokseenkin kaikki alkuperäiset tavoitteet on saavutettu, enemmänkin. Koko yhteiskunta ja samalla valokuvaajan ammatin edellytykset ovat täysin toiset kuin 50 vuotta sitten. Keskusjärjestö on kuitenkin osoittanut kykynsä sopeutua, muuntua, vastata haasteisiin ja asettaa uusia tavoitteita sekä säilyttää samalla asemansa suurimpana ja tärkeimpänä valokuvaajien etujärjestönä.

Vuosilukujen historiaa

1840 Ensimmäinen dagerrotyyppi julkisesti näytteillä tammikuussa Turussa ja helmikuussa Helsingissä. Katsojat hämmästelevät kuvan tarkkuutta, kykyä toistaa yksityiskohtia.

1842 Henrik Cajander (1804–48) ottaa ensimmäisen tunnetun ja säilyneen valokuvan Suomessa 3.11.1842.

1844 Ensimmäinen suomalainen ammattivalokuvaaja, Fredrik Rehnström (1819–57) aloittaa toimintansa. Rehnström kuvaa mm. Helsingissä, Viipurissa, Turussa, Tampereella, Vaasassa vuoteen 1851.

1889 Fotografiamatörklubben i Helsingfors (myöh. AFK) perustetaan 6.3.1889.

1897 Finlands Fotografers Förbund perustetaan. Yhdistys hajoaa nopeasti mm. hinnoittelua koskeviin keskinäisiin riitoihin.

1903 Ensimmäinen yleinen valokuvanäyttely avataan Ateneumissa 3.9.1903. Myös ammattikunta osallistuu näyttelyyn laajasti.

1918 Suomen Fotokaupan Liitto ry perustetaan.

1919 Suomen Ammattivalokuvaajain Liitto ry perustetaan Tampereella 17.–18.11.1919. Nimi muutetaan myöhemmin Suomen Valokuvaajain Liitto ry:ksi ja Suomen Ammattivalokuvaajat ry:ksi 2008.

1921 Helsingin Amatööri-Valokuvaajat ry perustetaan 2.3.1921. Nimi muutetaan Kameraseuraksi 1929.
Suomen Valokuvaajain Liitto ryhtyy julkaisemaan Suomen Valokuvaaja -lehteä.

1927 Uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan. Oikeudesta valokuviin säädetään ensimmäisen kerran erikseen (175/27). Tieteellisen ja taiteellisen arvon omaavalle valokuvasarjalle annetaan sama suoja kuin muille teoksille.

1930 Suurin siihen mennessä Suomessa nähty valokuvanäyttely, kaikkiaan 450 työtä, esillä Helsingin taidehallissa. Kotimaisten ammattivalokuvaajien ja amatöörien töiden lisäksi kokoelmat Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Virosta ja Saksasta.

1932 Suomen Kameraseurojen Liitto ry perustetaan Lahdessa 12.11.1932. Paikalla Kameraseuran, Turun Kameraseuran, Kuopion Museoseurojen Valokuvauskerhon, Karjalan Kameraseuran, Lahden Kameraseuran ja Suomen Valokuvaajain Liiton edustajat.

1934 Kaksivuotinen jo opinkäyneiden valokuvaajien koulutus käynnistyy Taideteollisuuskeskuskoulussa.

1947 Suomen Lehtikuvaajien Kerho ry (myöhemmin Suomen Lehtikuvaajat ry) perustetaan; nykyisin Suomen kuvajournalistit ry.

1948 IV Pohjoismaiden Valokuvaajain Liittojen konferenssi pidetään Helsingissä. Keskeiseksi ongelmaksi nostetaan tekijänoikeuskysymys.

1950 Kameraseura ryhtyy julkaisemaan säännöllisesti Kameralehteä.

1951 Alfred Stieglitzin valokuvia esillä Hörhammerin taidesalongissa.

1953 Trond Hedström pitää ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Stockmannilla. 1957 Valokuvatarvikkeiden tuontisäännöstely loppuu.

1959 Suomen Mainosvalokuvaajat ry perustetaan.
Taideteollisuusopistossa käynnistyy kamerataiteen osasto. Opetus painottuu elokuvaan.
Matti A. Pitkänen pitää ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Kumlinin taidesalongissa.
”The Family of Man” -näyttely on esillä Helsingin Taidehallissa 14.11.–12.12.1959.

1961 Laki oikeudesta valokuvaan (405/61) astuu voimaan. Valokuvat suojataan 25 vuodeksi julkistamisesta.
Taideteollisen oppilaitoksen ammattikouluun perustetaan erityinen valokuvaopetuksen iltalinja.

1965 Valtion taidehallinnon uudistusta pohtineen valtion taidekomitean (Ahon komitea) mietintö valmistuu. Valokuva hyväksytään taidehallintoon, kamerataidelautakuntaan valokuvan edustajaksi nimitetään Otso Pietinen 1965–67.

1968 Laki taiteen edistämisen järjestelyistä astuu voimaan. Uuteen valtion kamerataidetoimikuntaan nimitetään valokuvan edustajana Matti A. Pitkänen 1968–70.
Ensimmäiset valtionpalkinnot valokuvaajille jaetaan edellisen vuoden perusteella. Palkinnon saavat Trond Hedström, Risto Lounema, Matti Saanio, Seppo Saves, Teuvo Suominen ja Antero Takala.
Valokuvajärjestöjen Neuvottelukunta perustetaan.

1969 Suomen valokuvataiteen museon säätiö perustetaan.
Suomen valokuvataiteen museon säätiön avajaisnäyttely Kluuvin galleriassa Helsingissä.

1970 Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto Finnfoto ry:n perustamiskirja allekirjoitetaan 6.12.1970.
Valokuvausalan perustutkimus (Annikki Mustakallio) valmistuu.

1971 Valokuva saa valtion kamerataidetoimikuntaan kolme jäsentä: Kalevi Keski-Korhonen, Simo Rista ja Börje Söderholm 1971–73.
Finnfoto ja Suomen valokuvataiteen museo järjestävät Valokuva vaikuttaa -seminaarin. Aiheena mm. valokuvan ja kuvataiteen suhde sekä kritiikin ongelmat.
Valokuvamuseon studio, ensimmäinen yksinomaan valokuvien esittämiseen varattu näyttelytila, avataan Korkeavuorenkatu 2:ssa, Helsingissä.
Opistotasoinen, kolmivuotinen valokuvaajakoulutus alkaa Lahden taide- ja käsiteollisuusoppilaitoksessa. Myös Taideteollisen ammattikoulun eli ns. iltalinjan opetus saa suunnitelmalliset puitteet.

1972 Valokuvaaja-lehden julkaiseminen siirtyy Finnfotolle. Lehden nimeksi tulee Valokuva.
Sven Hirnin perustutkimus Kameran edestä ja takaa, valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839–1870 ilmestyy.
Taideteollisessa oppilaitoksessa valokuvaus irtaantuu kamerataiteesta itsenäiseksi pääaineeksi.
Matti Saanio ensimmäisenä valokuvaajana taiteilijaprofessoriksi 1972–78.

1973 Taideteollinen oppilaitos muuttuu korkeakouluksi. Tutkinnonuudistus toteutetaan 1974–77. Lahdesta valmistuvat ensimmäiset valokuvaajat.

1974 Ensimmäiset valokuvaajat aloittavat läänintaiteilijoina: Topi Ikäläinen Kuopion läänissä, Juhani Riekkola Hämeen läänissä ja Mikko Savolainen Pohjois-Karjalan läänissä.

1975 Ensimmäiset kolme valokuvaajaa valmistuvat Taideteollisesta korkeakoulusta.

1977 Valtion kamerataidetoimikunta jaetaan erillisiksi elokuva- ja valokuvatoimikunniksi, ensimmäinen valtion valokuvataidetoimikunta 1977–79. Puheenjohtajaksi nimitetään Topi Ikäläinen.
Suomen Luonnonvalokuvaajat ry perustetaan.

1978 Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto ry perustetaan.
Valokuvagalleria Hippolyte avataan. Gallerian taustalle perustetaan Valokuvataiteen seura ry.

1980 Valtio suorittaa ensimmäiset tekijänoikeuskorvaukset Kopioston välityksellä tekijöille. Korvausten perusteena on laajaksi paisunut laiton kopiointi opetuskäyttöön. Valokuvaajien tilityksestä huolehtii Finnfoto.

1981 Finnfoto liittyy tekijänoikeusjärjestö Kopiostoon.

1982 Matti A. Pitkänen nimitetään akateemikoksi.
Finnfoto käynnistää toimitiloissaan valokuvanäyttelyt, Valokuvamuseon studio muuttuu Galleria Finnfotoksi.

1987 Tekijänoikeuskomitean III osamietintö valmistuu. Eriävien mielipiteiden saattelema mietintö ehdottaa valokuvaa koskevan erillisen lain säilyttämistä; mietintö herättää voimakasta vastustusta valokuvaajien piirissä.
Ensimmäinen alueellinen valokuvakeskus, VB-valokuvakeskus, avataan Kuopiossa.

1988 Fotofinlandia-kilpailu järjestetään ensimmäisen kerran. Kilpailu on avoin kaikille valokuvaaville suomalaisille. Ensimmäisen kilpailun voittaa Sakari Kiuru.

1989 Kirjakauppa ja galleria Laterna Magica perustetaan monipuoliseksi valokuvapaikaksi.

1992 Suomalainen valokuva 150 vuotta. Finnfoto esittelee jäsenjärjestöjensä työtä ja toimintaa Galleria Finnfoton tiloissa.

1995 Laki oikeudesta valokuvaan kumotaan ja valokuvan suoja sisällytetään tekijänoikeuslakiin.

1997 Ensimmäinen kokonaan valokuvaan pohjautuva väitöskirja, Taneli Eskola väittelee taiteen tohtoriksi Taideteollisesta korkeakoulusta. Kaikkiaan eri korkeakouluissa on tehty noin 40 valokuvaan liittyvää väitöstutkimusta vuoteen 2021 mennessä.

1998 Vuosittain jaettava Finnfoto-palkinto perustetaan. Palkinto myönnetään henkilölle, joka on pitkäjänteisellä työllään edistänyt merkittävästi valokuvausta ja valokuvakulttuuria Suomessa. Ensimmäisen palkinnon saa Matti J. Kaleva.

2005 Suomen Ammattiluontokuvaajat ry perustetaan.

2006 Teoskynnyksen ylittävät valokuvat tulevat jälleenmyyntikorvauksen piiriin.

2010 Kopiosto aloittaa digitaalisen kopioinnin (skannaus ja verkkoaineiston kopiointi) lisensoinnin.

2011 Taidevalokuvaajat – Fotoart ry perustetaan.

2014 Kopiosto maksaa järjestöille ensimmäiset digitaalisen kopioinnin korvaukset vuosilta 2010−2013. Valokuvaajien tilityksestä huolehtii Finnfoto.

2015 Valtion valokuvataidetoimikunta lopetetaan. Valokuvan edustus yhdistetään valtion visuaalisten taiteiden toimikuntaan kuvataiteen, sarjakuvataiteen ja kuvitustaiteen kanssa.

Lähteitä

Suomen valokuvataiteen museo

SKsL paperiarkisto:
– SKsL pöytäkirjoja ja vuosikertomuksia 1932–.
– SKsL, kirjeenvaihtoa 1953–.

Finnfoto paperiarkisto:

– Finnfoton pöytäkirjoja ja kirjeitä 1970–.

Viktor Barsokewitsch -valokuvakeskus, Kuopio

Äänitteet:
– Otso Pietinen, haastattelunauhat 1978. Jukka Kukkonen.

Suullisia ja kirjallisia tietoja antaneet

Aalto, Jussi 2021.
Huovinen, Tapani. Lopputyö. Taideteollinen korkeakoulu, Valokuvataiteen osasto, 1995.
Kaleva, Matti J. 2021.
Kultala, Kalle 1972–75, keskusteluja osin muistinvaraisesti. Nenye, Sakari 2021.
Nordberg, Kai 2020, 2021.
Vuorenmaa, Tuomo-Juhani 2020, 2021.

Painetut lähteet ja kirjallisuus

Camera Pro Patria. Kamera 5/1943.

Eskola, Taneli. Teräslintu ja lumpeenkukka. Aulanko-kuvaston muutosten tulkinta. Helsinki: Musta Taide ja Finnfoto, 1998.

Feininger, Andreas. Hyvä valokuvaaja. Suom. P. K. Jaskari. Helsinki: Tammi, 1957.

Hallama, Raimo. Kamerataide – mitä se on? Valokuvaaja 5/1965.

Hanste, Arvi. Kamerataide meillä ja muualla. Teoksessa Kameran taidetta.

Helsinki: WSOY ja Kameraseura, 1946.

Heikka, Elina. Diskurssit leikkaavat – mistä oli 1970-luvun dokumentarismi tehty? Valokuvauksen vuosikirja 1995. Toim. Ritva Tähtinen & al. Helsinki: SVM, 1995.

Huovila, Pauli. Henkilökuvauksen periaatteita. Suomen valokuvaaja 6/1953, 10–13.

Huovila, Pauli. Vapautettu kamera. Suomen valokuvaaja 2/1955, 3–4.

Kamerankäyttäjät koolla Tampereella. Valokuvaajat tarkastelevat ja tutkiskelevat ammattiaan. Aamulehti 15.8.1966.

Karttunen, Sari. Valokuvataiteilijan asema. Tutkimus Suomen valokuvataiteilija kunnan rakenteesta ja sosiaalistaloudellisesta asemasta 1980–1990luvun vaihteessa. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 15. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta ja Valtion painatuskeskus, 1993.

Kivirinta, Marja-Terttu – Pohjola, Ilppo – Rossi, Leena-Maija. Koko hajanainen kuva. Suomalaisen taiteen 80 -luku. Helsinki: WSOY, 1991.

Levas, Santeri. Kamerataide meillä ja muualla. Teoksessa Kameran taidetta. Helsinki: WSOY ja Kameraseura, 1946.

Lintonen, Kati. Valokuvan 70-luku. Suomalaisen valokuvataiteen legitimaatio ja paradigmanmuutos 1970-luvulla. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 1. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1988.

Newhall, Beaumont. The History of Photography from 1939 to the present. Completely revised and enlarged edition. New York: The Museum of Modern Art, 1982.

Pietinen, Otso. Valokuvaaja – taiteilija. Pääkirjoitus. Suomen Valokuvaaja 6/1957.

Pietinen, Otso. Ammattityö ja valokuvataide. Pääkirjoitus. Valokuvaaja 4/1966.

Pietinen, Otso. Taiteen osuus valokuvassa yhtä tärkeä kuin tekniikan. Kuvaajat saapuvat kongressiin Tampereelle. Aamulehti 15.8.1966.

Pitkänen, Matti A. Valokuvaajan päiväkirja 1946–1980. Espoo: W+G, 1980.

Rosenblum, Barbara. Photographers at Work. A sociology of photographic style. London: Holmes & Meier, 1978.

Saraste, Leena. Valo, muoto vai elämä. Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla. Helsinki: SVM ja Musta Taide, 2004.

Sihvonen, Juha. Ammattivalokuvaajatutkimus. Valtion taidehallinnon julkaisuja n:o 4. Helsinki, 1975.

Strindbergin taidesaleista. Eversti Timirjasevin näyttelystä. Suomen Kuvalehti 26/1918.

Sunila, Sakari – Kovanen, Tapani – Vuorenmaa, Tuomo-Juhani. Valokuvamuseon vuosikymmen. Valokuvauksen vuosikirja 1979. Toim. Mikko Karjanoja & al. Helsinki: SVM, 1979.

Suomen Valokuvaajain Liiton Johtokunnan antama lausunto Suomen Käsityö- ja Teollisuusliiton kiertokyselyyn, koskeva ammattimaisen valokuvauksen harjoittamisoikeutta vastaisuudessa. Valokuvaaja huhtikuu 2/1933.

Taideteollinen korkeakoulu, opetussuunnitelmat /opinto-oppaat 1977–1982. Taideteollinen oppilaitos 1959–1960 vuosikertomus. Helsinki, 1960.

Taideteollisuuskeskuskoulu Helsingissä. Rehtorin toimittama kertomus koulun toiminnasta oppivuotena 1933–1934. Helsinki: Frenckellin kirjapaino, 1934.

Teppo. Kelpaako amatööri ammattivalokuvaajan opettajaksi? Valokuvaaja 2/1934

Tikkanen, Marjatta, Selvitys valokuvataiteen kentästä. Opetusministeriö. Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osaston julkaisusarja nro 15/2001. Helsinki: Edita Oyj, 2001.

Valokuvataiteen ja ammattikuvaajien taiteellisuuden kehittäminen. Aamulehti 15.8.1966.

Valokuvausalan opiskeluopas. Ammattiala N:o 911. Valokuvausalan ammattien opin ohjeet. Opiskeluopas ja rekisterikirjanen alalla työskenteleville ammattioppilaille ja itseopiskelijoille. Kauppa- ja teollisuusministeriön ammattikasvatusosaston opiskeluoppaiden julkaisusarja N:o 62, 1952.

Ward, John L. The Criticism of Photography as Art. The Photographs of Jerry Uelsman. Gainesville: University of Florida Press, 1978.

Finnfoto järjesti yhteistyössä Suomen valokuvataiteen museon kanssa seminaarin ”Valokuva vaikuttaa” 1971. Tilaisuus suunnattiin taidehallinnon, opetuksen ja tiedotuksen piirissä toimiville, jotka päivittäin käsittelivät valokuvia tai tekivät valokuvaa koskevia päätöksiä. Finnfoto tuotti teemasta myös tarroja ja kirjeensulkijamerkkejä, joita levitettiin suuren jäsenkunnan kautta tehokkaasti. ”Valokuva vaikuttaa joka päivä” on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.